Käyn eri uskontokuntin tilaisuuksissa. Aloitan Raja Jooga -kurssin.
Jotain tapahtuu, jotain liikkuu päässä. Jotain uutta. Tuntuu hauskalta, aivan kuin alitajunnassa kuplisi. En halua tiedostaa sitä, mistä on kyse. En halua tiedostaa mitään. Haluan notkua portin pielessä mahdollisimman pitkään, tämän portin, ja miksei viereisenkin. En halua avata lahjoja vielä, vaan nautin kääreiden katselemisesta.
Siksi blogin kirjoittamisesta on tullut vaikeaa. Tekstin työstäminen tuo pinnan alla kuplivat ajatukset tietoisuuteen. Ja saman tien julkisiksi! Miksen alun perin päättänyt kirjoittaa ruutupaperivihkoon - tehdä muistiinpanoja, joita en edes itse jälkeenpäin vilkaisisi? Hitto vieköön, olen muuttumassa joksikin hörhöksi ja blogin takia en voi naamioitua vanhaksi kunnon itsekseni. Joku ehkä lukee tätä, ja se ehkä tietää minusta jotain mitä en itsekään tiedä. Suojaton olo.
Yhtäkkiä ymmärrän, millainen kameleontti olen vuosia ollut. Perhettäni lukuun ottamatta en ole ollut sitoutunut mihinkään; kaikki on loppupeleissä ollut vaihdettavissa tai vähintään muunneltavissa. Tämä on ajan henki, jonka olen näppärästi omaksunut.
Mutta, jos todella alkaisin elää henkistä elämää, kehittyä sieluna, niin se olisi vakava sitoumus. Kukaties sen luonteinen, että siitä ei voisi vaieta... Kulttuurimme, jonka henkistä tilaa iltapäivälehdet heijastelevat, kenties kohtelisi minua hellemmin, mikäli sitoutuisin johonkin muuhun kuin uskontoon.
Pelkään, että kääntäessäni selän maailman kotkotuksille maailmakin hylkää minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti