Ajan hautausmaalle pieni valkoinen laatikko mukanani. Laatikon ympärillä on vaaleanpunainen nauha. En ole varma, oliko väri oikea. Ulkona sataa lunta. Maisema on laatikkoni värinen.
Eksyn. Ajan tuiskussa ympäriinsä. Havupuut, kinoksien peittämät matkalaukkuhautakivet... Ympäristössä on pysyvyyden, ikuisuuden tuntua. Mitä, jos en koskaan veisikään laatikkoani poltettavaksi, vaan jäisin ajamaan ympyrää hautojen keskelle? Tännehän minä päädyn kuitenkin. Täällä on hyvä olla jo nyt.
Lopulta löydän krematorion. Mustiin pukeutunut talonmies ottaa laatikkoni. Minä suljen oven. Kävelen autolle, enkä enää tiedä, minne jatkaisin matkaani. Sivustalla on kyltti jossa lukee: "Omaisten lepopaikka". Kävisinkö lepäämään siihen? Pitkällenikö? Lumeen? Ei, on liian kylmä. Täällä ei voi levätä.
Ajattelen, kahviahan voisi juoda. Ainahan kahvi menee alas. Lähden ajamaan autolla, en oikein tiedä minne mutta sinne minne tie vie. Yht'äkkiä tajuan olevani tutussa maisemassa: tuollahan on Ikea. Sieltä saa kahvia. Absurdia: ajan kuoleman maasta suoraan Ikean parkkipaikalle.
Sisällä ymmärrän, että en ole kaupassa, vaan installaatiossa. Jokainen asetelma, jokainen esittelyhuone pursuaa iloa, onnea, kodikkuutta. Mutta minä näen vain kulissit. Kahvi maistuu karvaalta.
Täälläkään ei voi levätä.
